Samuli Korkalaisen saarna Helsingin seuratupayhdistyksen 100-vuotisjuhlamessussa Vanhassakirkossa su 2.3.2025:

Luuk. 18: 31–43

Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen ja sanoi heille: ”Me menemme nyt Jerusalemiin. Siellä käy toteen kaikki se, mitä profeetat ovat Ihmisen Pojasta kirjoittaneet. Hänet annetaan pakanoiden käsiin, häntä pilkataan ja häpäistään ja hänen päälleen syljetään, ja he ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.” Opetuslapset eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoista mitään. Asia pysyi heiltä salassa, eivätkä he käsittäneet, mitä Jeesus tarkoitti.
    Kun Jeesus lähestyi Jerikoa, tien vieressä istui sokea mies kerjäämässä. Kuullessaan, että tiellä kulki paljon väkeä, mies kysyi, mitä oli tekeillä. Hänelle kerrottiin, että Jeesus Nasaretilainen oli menossa siitä ohi. Silloin hän huusi: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” Etumaisina kulkevat käskivät hänen olla hiljaa, mutta hän vain huusi entistä kovemmin: ”Daavidin Poika, armahda minua!” Jeesus pysähtyi ja käski tuoda hänet luokseen. Mies tuli, ja Jeesus kysyi häneltä: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” Mies vastasi: ”Herra, anna minulle näköni.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Saat näkösi. Uskosi on parantanut sinut.” Siinä samassa mies sai näkönsä, ja hän lähti seuraamaan Jeesusta ylistäen Jumalaa. Ja kaikki, jotka näkivät tämän, kiittivät ja ylistivät Jumalaa.

Mikä on sinun pyhä paikkasi? Monelle se on lapsuuden kotikirkko tai tietty rauhallinen paikka luonnon helmassa. Useille heränneille tulee ensimmäisenä mieleen Nilsiän Aholansaari ja erityisesti Paavon pirtti siellä. Toki pyhiä paikkoja voi olla myös useita. Minun elämäni yksi pyhistä paikoista on Helsingin seuratupa tuossa muutaman korttelin päässä Kampin Autotalossa. Se on siitä erikoinen valinta, että tuskinpa kovin monelle tulee pyhästä paikasta ensimmäisenä mieleen Helsingin keskustassa kohoava liikerakennus. Jumalan voi kuitenkin kohdata yllättävissä ja arkisissakin paikoissa. Sokea mies, joka oli kenties vuosikymmenten ajan kerjännyt Jerikon tien varressa, kohtasi juuri siellä yllättäen Jeesuksen. Tutusta Jerikon tiestä tuli hänen pyhä paikkansa.

Avasin Seuratuvan oven syksyllä 1998 juuri Helsinkiin muuttaneena opiskelijana mennessäni Herännäisnuorten kuoron harjoituksiin. Toissa päivänä avasin tuon saman oven aina vaan kuorolaulun merkeissä, nyt Veisuuveljien johtajana. Väliin jäävän reilun neljännesvuosisadan aikana olen avannut tuon rakkaaksi käyneen oven mennessäni omiin häihini ja syntymäpäiväseuroihini, kymmeniin konsertteihin ja seuroihin, satoihin kuoroharjoituksiin. Seuratupa, keskellä Helsinkiä, korkean liikerakennuksen sisällä, on paikka, jossa olen saanut kuulla hyvästä Vapahtajasta niillä jo lapsuudessa sydämeeni juurrutetuilla herännäisyyden armollisilla äänenpainoilla, joissa katse on aina suunnattuna Kristukseen. Tämä ohje ”Katso Kristukseen” on heränneille iskostettu jo Paavo Ruotsalaisen ajoista lähtien Thomas Wilcoxin kirjasta Kallis Hunajanpisara. Tuohon kirjaan viittasi myös pastori Lauri Palva puheessaan Seuratupayhdistyksen kirkkojuhlassa Johanneksenkirkossa marraskuussa 1934 näin: ”Herra sanoo: ’Tulkaa.’ Älkää kuunnelko kukaan muuta sanaa. Vanhat ’Hunajan Pisarat’ neuvovat joka tilassa katsomaan Kristukseen. Sieltä tulee ainoa apu, mutta riittävä apu, se apu, joka tekee kadotetusta taivaan tien matkamiehen ja taivaan tien matkamiehestä taivaan asukkaan.” Kehotusta katsoa Kristukseen toteutti myös sokea mies Jerikon tien varrella. Hänen kohdallaan kävi ihan konkreettisesti niin, että kun hän avasi silmänsä, hän näki Kristuksen. Mutta uskon silmillä tuo mies oli jo suunnannut katseensa häneen. Jeesuksen kohdattuaan hänestäkin tuli taivaan tien matkamies ja ”hän lähti seuraamaan Jeesusta ylistäen Jumalaa”.

”Me menemme nyt Jerusalemiin”, sanoo Jeesus tänään. Jerusalem oli ja on juutalaisten pyhä paikka. Ei siis pelkästään yksittäinen kirkko tai järvenpoukama, vaan kokonainen kaupunki voi olla pyhä paikka. Mutta nyt Jeesus sanookin jotain, joka kovin huonosti istuu mielikuvaamme pyhästä paikasta. Jeesus kertoo, miten häntä tullaan siellä kiduttamaan ja häpäisemään, lopulta tappamaan. Tämä on kipeä muistutus siitä, että myös pyhässä paikassa voi tulla satutetuksi. Vaikka kirkoissa julistetaan syntejä anteeksi ja korostetaan Jumalan armoa ja rakkautta, on moni myös tullut satutetuksi kotikirkossaan. On ollut tuomitsevaa puhetta, ulossulkemista tai ihan yksinkertaisesti vain sitä, ettei ole tullut nähdyksi omana itsenään. Tätä on tapahtunut myös Helsingin seuratuvalla sitä ylläpitävän yhdistyksen 100-vuotisen historian aikana.

Pyhistä paikoista on siis pidettävä huolta. Enkä puhu nyt rakennusten kunnosta, vaan ilmapiiristä ja julistuksen luonteesta. Näihin meille antaa hyvät ohjeet tänään Jeesus. Hän kysyy sokealta mieheltä: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” Jeesus ei siis kysele muilta tai vain jostain kauempaa paranna tuota miestä, vaan tulee lähelle ja esittää kysymyksen. Hän ei puhu sokean miehen yli, niin kuin suurvaltojen johtajat puhuvat tällä hetkellä Ukrainan yli. Kysymyksellään Jeesus osoittaa, että mies on tullut nähdyksi omana itsenään, tahtovana, tuntevana ja ajattelevana ihmisenä, jolla on täysi oikeus olla aktiivinen osapuoli kaikissa häntä koskevissa päätöksissä. Tällainen henki pitäisi olla meidänkin pyhissä paikoissamme: että jokainen tulee nähdyksi ja Kristuksen kohtaamaksi omana itsenään. Hengellisyyskin voi pahimmillaan kääntyä valtataisteluksi, pätemiseksi ja mesomiseksi. Usein näin käy silloin, kun pyhityksen näyttämölle marssitetaan oman uskon sankari ja kärsivä Kristus ajetaan sieltä pois. Kouluneuvos Matti Pesonen kirjoitti sata vuotta sitten näin: ”Jos seuratupahankkeemme on vain ihmisten syntistä hommaa, rauetkoon se heti alkuunsa. Mutta jos seuratuvan perustaminen on Jumalan tahto, se nousee, niin mahdottomalta kuin asia ihmismielestä tuntuneekin.”

Kalliit ystävät. Pääkaupunkiseudun heränneet, joukossa monia Seuratupayhdistyksen aktiiveja, lahjoittivat aikoinaan Aholansaareen lautan. Tuon lautan nimeksi tuli Toivo. Olen syntyisin Nilsiästä ja Aholansaarella on rakas sija sydämessäni, sekin kuuluu minun pyhiin paikkoihini. Asuttuani kuitenkin pian jo 27 vuoden ajan Helsingissä, minua koskettaa erityisellä tavalla tieto siitä, että juuri pääkaupunkiseudun heränneet ovat lahjoittaneet Aholansaareen tuon edelleen käytössä olevan lautan. Helsingin heränneiden viesti on väkevä: Toivo kantaa kulkijat perille. Kun vaikkapa rippikoululainen saapuu Sääskiniemen rantaan, Toivo odottaa siellä ja vie perille. Vaikka lauttaan astuessa monia jännittää, on edessä mahdollisesti elämää mullistava kokemus rippikoululeirillä. Kyllä se oli toivo, joka päivästä toiseen myös kantoi sokean miehen Jerikon tien varteen. Toivo, joka sai täyttymyksensä, kun Jeesus tuli ja kysyi: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” Nytkin, kun koko maailmanjärjestys on pelottavassa murroksessa, meitä kuljettaa elämän myrskyävällä merellä Toivo-niminen lautta, jota Kristus itse ohjaa. Toivo on myös odottamassa meitä vielä viimeisellä rannalla.

Paastonaikaan, katumukseen ja itsensä tutkimiseen käydessämme on turvallista tietää, että emme tee sitä ilman tukea, vaan toivo kantaa meitä. Toivottavasti toivo vie meitä myös niihin pyhiin paikkoihin, joissa saamme suunnata katseemme Kristukseen. Sillä vaikka ihmisten syntiset hommat raukeavat, Kristukselta tulee yhä ainoa apu, mutta riittävä apu, se apu, joka tekee kadotetusta taivaan tien matkalaisen ja taivaan tien matkalaisesta taivaan asukkaan. Jos pyhissä paikoissa käykin niin, että Jeesus itse tulee luoksemme ja kysyy, ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?”, on hyvä vastaus siihen: ”Herra, anna minulle näköni.” Sillä pelottavinta tämän päivän järkkyvässä maailmassa on se, jos emme enää näe Kristusta, jos emme enää näe toivoa. Katsotaan siis kaikesta huolimatta Kristukseen ja seurataan näkönsä saaneen miehen kanssa häntä kiittäen ja ylistäen Jumalaa.